Kirjahyllyssäni on yhä riveittäin kirjoja, jotka käsittelevät itsetuntoa. Ne ovat muistoja ajasta, jolloin itsensä vahvistaminen nähtiin avaimena kaikkeen – työssä, parisuhteessa ja elämässä ylipäätään. Vahva itsetunto oli lupaus menestyksestä. Uskottiin, että kun yksilö uskoo itseensä tarpeeksi, hän selviää mistä vain.

Tänä päivänä puhumme yhä useammin jaksamisesta, säätelystä ja suhteista. Itsetunnon rinnalle ovat nousseet sanat kuten itsesäätely, traumatietoisuus, itsemyötätunto ja turvallinen yhteys. Siinä missä itsetunto korosti sisäistä varmuutta, nykykeskustelu nostaa esiin hermostollisen sääntelyn, kehollisen turvan ja toisten ihmisten merkityksen – kuten esimerkiksi Stephen Porgesin polyvagaaliteoria kuvaa (Porges, 2011).

HYVINVOINTI EI SYNNY TYHJIÖSSÄ

Itsetunto sopi aikaan, jossa yksilöllisyys ja tehokkuus olivat arvoja. Samalla syntyi viesti: jos et pärjää, vika on sinussa.

Nyt ymmärrämme paremmin. Ihminen ei toimi irrallaan. Tunteet, valinnat ja voimavarat syntyvät vuorovaikutuksessa – työyhteisössä, perheessä, arjessa. Hyvinvointi ei ole vain sisäistä uskoa, vaan kykyä palautua, rajoittaa, kohdata itsensä.

Työnohjaajana näen tämän usein. Ohjattava puhuu kiireestä tai tehokkuudesta, mutta pinnan alla on syvempiä kysymyksiä:

Tarvitaanko minun työtä?

Miten minä palaudun?

Milloin riitän, vaikka en olisi tehokas?

Saanko levätä – ilman selityksiä tai lupaa toisilta?

TYÖELÄMÄ TARVITSEE UUDEN KIELEN

Yhä useampi asiantuntija kokee riittämättömyyttä, miellyttämistä tai ylivastuullisuutta. Ei siksi, että olisi heikko – vaan siksi, että on elänyt pitkään olosuhteissa, joissa turva on ollut ehdollista. Tämä on keskeinen havainto traumatietoisen työotteen piirissä (van der Kolk, 2014).

Traumatietoisuus auttaa meitä näkemään, miten ylivireys, vetäytyminen tai jatkuva valppaus voivat olla oppimiseen ja elämänkokemuksiin perustuvia säätelystrategioita – ei yksilön ”ongelmia”.

Työnohjaus voi olla tila, jossa tätä kaikkea saa tutkia rauhassa. Ohjattavaa voi auttaa pysähtymään kysymysten äärelle:

Miten keho kertoo, että olen ylivirittynyt?

Missä kohtaa arkea menetän yhteyden itseeni?

Milloin rajojeni ylittäminen on tullut normaaliksi?

KOHT YHTEYTTÄ, EIKÄ VAIN YKSIN PÄRJÄÄMISTÄ

Itsemyötätunto on työelämän hyvinvoinnin ydin.
Ehkä tärkein kysymys ei ole enää: miten kehityn lisää?
Vaan voisinko olla hyvä jo nyt?

Kristin Neffin tutkimus itsemyötätunnosta osoittaa, että itsensä myötätuntoinen kohtaaminen ei passivoi – vaan lisää joustavuutta, motivaatiota ja kykyä kestää vaikeita tunteita (Neff, 2011). Se on tapa rakentaa sisäistä turvaa, kun ulkoiset vaatimukset eivät hellitä.

Turva ei synny tyhjiössä. Tarvitsemme tiloja ja suhteita, joissa voimme tulla nähdyiksi ilman suoritusta. Työnohjaus voi olla yksi niistä.

ENTÄ ME -OHJAAJAT, ASIANTUNTIJAT, KANTAJAT?

Meidät on koulutettu suoriutumaan, kantamaan vastuuta ja kuuntelemaan muita. Mutta mitä jos tämän ajan viisaus löytyykin jostain muualta? Ei lisäämisestä, vaan vähentämisestä. Ei ponnistamisesta, vaan sallimisesta.

Ehkä meidän tärkein tehtävämme ei ole vain ohjata toisia – vaan myös antaa lupa itsellemme:

Levätä.

Palautua.

Olla riittävä ilman jatkuvaa todistelua.

Itsetunto oli alku.
Itsesäätely, myötätunto ja yhteys ovat jatkoa – kypsempi, viisaampi tapa olla ihminen.

Lähteet:

Porges, S. (2011). The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-regulation.

Pietikäinen, A. 2009. Joustava miel. Duodecim

Neff, K. (2011). Self-Compassion: The Proven Power of Being Kind to Yourself.

van der Kolk, B. (2014). The Body Keeps the Score: Brain, Mind, and Body in the Healing of Trauma.