Kun viimeistelin väitöskirjaani vuosia sitten, en olisi osannut arvata, että matkan varrella löytäisin uuden intohimon kohteen: resilienssin. Käsite nousi esiin sivujuonteena, mutta sen uutuusarvo tarttui minuun kuin takiainen. Halusin ymmärtää sitä syvällisemmin ja kehittää valmennusmallin, joka auttaisi ihmisiä vahvistamaan omaa selviytymiskykyään.

Aluksi ajattelin resilienssiä lähinnä vaikeuksien kautta – että juuri elämän kolhut ja kivut kasvattavat kestävyyttä ja sopeutumista. Mutta pian ymmärsin, että myös hyvät hetket, onnistumiset ja lämpimät ihmissuhteet rakentavat resilienssiä. Elämän molemmat laidat – myrskyt ja auringonpaisteet – muovaavat meitä.

Esittelin kehittämääni valmennusmallia konferenssissa Etelä-Koreassa. Siellä minulle kirkastui myös toinen oivallus: resilienssi ei ole yksiselitteinen termi. Se muuttuu ja elää ympäristönsä mukana.

Lopulta kohtasin odottamattoman haasteen – kielen. Kun yritin kääntää resilienssistä suomeksi, sanat alkoivat tökkiä vastaan. Löysin kyllä käsitteitä: neuvokkuus, joustavuus, selviytymiskyky, tahdonvoima, sisu jne.. Jokainen niistä kuvasi osaa resilienssin kokonaisuudesta, tilanteesta riippuen. Ja silti ne tuntuivat aidommilta kuin vierasperäinen ”resilienssi”, joka alkoi korvissani kuulostaa yhä vieraammalta.

Vielä tänäkin päivänä, kun kuulen puhuttavan ”resilienssistä”, säpsähdän. Miksi käytämme vierassanoja, kun meillä olisi omia, vahvoja ja tunteita herättäviä ilmauksia?

Onko meillä niin kova halu kansainvälistyä, että unohdamme oman kielemme? Vai piiloudummeko joskus vierasperäisen termin taakse, välttääksemme sen, mitä tuttu ja kirkas suomenkielinen sana meissä herättäisi?

Oma kieli on identiteettimme perusta. Annetaan sen kantaa meitä – omalla, tutulla ja vahvalla tavalla.