Onko viime hetken perumisista tullut arkipäivää? Yhdessä sovitaan aika ja paikka, mutta osa ei saavu paikalle. Eikä viestiä kuulu – ei ennen eikä jälkeen. Voiko sovittuihin asioihin enää luottaa? Syy ei välttämättä ole kiire – vaan jotain syvällisempää.

Kun tapaaminen järjestetään, taustalla on usein paljon valmistelua. Kalenteria on siirrelty, tiloja varattu ehkä kuukausia etukäteen ja toiveita viritetty. Siksi peruuntuminen ei tunnu pelkästään pettymykseltä, vaan myös siltä, ettei toisen vaivannäköä arvostettu.

On toki ymmärrettävää, että elämä yllättää. Aina ei jaksa, ehdi tai pysty. Mutta juuri silloin ratkaisevaa on, miten toimimme: Ilmoitammeko? Pahoittelemmeko? Ehdotammeko uutta aikaa? Pienikin viesti kertoo, että arvostamme toista ihmistä.

Teknologia on helpottanut yhteydenpitoa – ja samalla tehnyt vetäytymisestä helppoa. Kalenterimerkinnän poistaminen ei vaadi muuta kuin napin painalluksen. Mutta ihmiset eivät ole merkintöjä, vaan tuntevia ja panostavia ihmisiä.

Tämä ei ole vain käytöskysymys. Tämä on kysymys luottamuksesta, arvostuksesta ja yhteisöllisyydestä. Kun yhteiskunnassa yleistyy käytäntö, jossa sanaan ei voi luottaa, rakennamme kulttuuria, jossa mikään ei ole sitovaa – eikä mikään lopulta merkityksellistä.

On aika kysyä: haluammeko todella elää maailmassa, jossa tapaamisten arvo mitataan jopa hetkellisellä fiiliksellä? Missä ihmisten aika on kulutustavaraa, jonka voi hylätä ilman perusteluja?